sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Luonteva uranvaihdos

Saavuttuamme reissumme määränpäähän reilu kuukausi sitten, oli härdelli valmis. Päässä mylläsi yhtäkkiä kaikenlaista: Takaisin paluun euforiaa, pyörämatkan lopun haikeutta... ja työnhaun auttamatonta kurjuutta. Työttömänä, villinä vapaana reissulaisena piti asettua tietokoneen ääreen ja alkaa päivittämään työnhakusaitteja, etsien töitä. Ei kuitenkaan aiempien uralinjojemme mukaisia jännittäviä rooleja, vaan meitä kutsuisi fyysinen työ ja maaseutu, toiveissa varmistaa viisumi Australiaan vielä toiseksikin vuodeksi muutaman kuukauden farmiduunilla.

Paljon muuttui jo samana viikonloppuna, kun aloimme kartoittaa Queenslandin työtarjontaa. Samalla kun olin itse vielä rakkaan aussikotini ja ihanien ihmisten hurmoksessa, enkä todellakaan vielä valmis nostamaan kytkintä, sai poikaystäväni heti työtarjouksen tämän suuren suuren osavaltion toiselta laidalta. Siinä ei paljon ollut aikaa tuhistella nokkaa saati miettiä: Rahaa tulisi paljon, homma sopi vain miespuoliselle ja duuni alkaisi heti. Tilaisuuteen oli tartuttava. 

Toinen puoliskoni lensi seuraavana päivänä Brisbaneen, ja aloitti työt viisi tuntia kaupungista länteen sijaitsevalla farmilla. Minä jäin kotiin, Pohjois-Queenslandiin, toivottaen onnea matkaan.

Se tuntui vähän siltä, kun tiukasti iholla kiinni ollut laastari olisi vedetty arkailematta ja kivuliaasti pois. Me oltiin oltu taukoamatta yhdessä vajaat pari vuotta, ja nyt yhtäkkiä oltiinkin erillään, 1500 kilometrin päässä toisistamme. Katkonaisten puhelinyhteyksien armoilla, niin kaukana. On menty ääripäästä ääripäähän, mutta pärjättykin on: Näin intensiivisen yhteiselon jälkeen pieni ero on tosiasiassa varmaan tehnyt ihan hyvää. Ja koska omalla pankkitilillä ei ihan vielä ammottanut tyhjyys, sain myös mahdollisuuden nauttia tästä alueesta, joka on minulle niin tärkeä - viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja hetken vain olla. 

Silti, ikävä on.

Kun parin autuaan viikon jälkeen aloitin työnhaun, ei se osoittautunut ihan helpoksi: kului toiset pari viikkoa, enkä kovasta yrityksestä huolimatta ollut saanut duunipaikkaa. Olihan se aika lannistavaa ja ironista, yliopistokouluttautuneena metsästää hikihatussa likaista farmiduunia ja tulla päivittäin torjutuksi. Lopulta aloin jo pohtia täysin muita vaihtoehtoja - milloin olin lähtemässä Brisbaneen pyörä-lähetiksi, milloin luovuttamassa kokonaan ja jäämässä vuodeksi huolettomansi ranta-hipiksi lähirannalle. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei jälkimmäinen riittäisi: Halu saada viettää Australiassa kaksi vuotta paloi yhtäkkiä mussa vahvempana, kun olin uskonutkaan.

Ja sitten tärppäsi, helpotti. Sain kuin sainkin työtarjouksen, 250 kilometrin päässä sijaitsevalta vihannesfarmilta. Ihan nurkan takana siis, ausseittain. Toiveissani oli saada viettää enemmän aikaa Pohjois-Queenslandissa, mikä nyt toteutuu, ja siitä olen onnellinen. Ei sillä, että kyseisen farmin alue olisi mulle lainkaan ennestään tuttu. Enemmänkin asia on jollain tapaa hengellinen - tunnen niin kovaa yhteyttä tähän paikkaan, että saan lohtua ajatuksesta saada jäädä pohjoiseen. Kun vain saisin vielä tuon kiharapään samalle farmille, olisi kaikki varmasti hyvin!

Seuraavat viikot ellei kuukaudet mut löytää siis vihannespensaiden välistä leveän lierihatun alta. 90 kilometrin päässä lähimmästä kylästä. Paikasta en juuri paljoa tiedä, lähinnä sen, ettei toimivasta wifi-yhteydestä kannata haaveilla. Olen kuitenkin odottavainen. Ja kummalla tavalla innoissani. Vaikka työ tulee olemaan fyysinen ja varmasti rankka, voi se hyvällä asenteella ja porukalla olla ihan kivaakin. Ja palkankin pitäisi olla heittämällä parempi kuin missään aiemmin tekemässäni työssä.

Mutta sekoaako pää? jaksanko? Sopeudunko? Onko työ mitä odotin? Koko päivån mahassa on ollut outo, jännittynyt fiilis, sillä saavun maatilalle vihdoin tänä iltana. 

Silloin tiedän enemmän!








Kuvituksena Pohjois-Queenslandia, kuukauden varrelta.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Elämää hetkessä, ajan hermoilla

Kuten jo kerroin, olen viimein luovuttanut yhden-naisen taisteluni ja suostunut vuosien vastustuksen jälkeen ottamaan älypuhelimen käyttöön. Kaikkeen tottuu, hiljalleen. 

Ymmärrän, että kun maailma muuttuu on uusien tuulien mukana muututtava. Ja seniorimaisesta suhtautumisestani älypuhelimiin huolimatta olen itseasiassa eräällä tapaa somen puolesta puhuja. Some tuo itselleni paljon hyvää: Se auttaa kaukomatkalaista pysymään yhteydessä ihmisiin ja kuulemaan ilmiöistä, ja sosiaalisen median yhteisöjen kautta voi tuntea yhteisöllisyyttä muihin samanhenkisiin tyyppeihin. Yrityksille some on markkinoinnin kingi. En suinkaan taistele sitä vastaan, mutta karsastan älypuhelimien mahdollistamaa somen läsnäoloa kaikessa ja kaikkialla. Nyt puhelimen saatuani, yhdestä asiasta olen varma: Se ihminen minusta ei ole tulossa!

Älypuhelin on kätevä nykyajan monityökalu, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja tekee ihmisistä välillä vähän tolloja. Ajattelu ulkoistetaan erilaisille appseille ja unohdetaan oikea kommunikointi, todelliset kanssakäymiset. Kaveriporukan illanvietoissakin pidetään puhelin aina mahdollisimman lähellä, usein kädessä ja yöllä nukahdetaan luuri kämmenen tiukassa syleilyssä. Instagrammin päivitys tuntuu välillä olevan tärkeämpää, kuin itse tilanne. Joku tässä kaikessa vain mättää. Some saa kuulua elämään, mutta elää pitää.

Hesarin mielipide-palstalla oli hetki sitten aivan omia ajatuksiani mukaileva, ytimekäs juttu aiheesta. Tämän paremmin en voisi asiaa itse muotoilla:

"On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta. Joka istuu kaikessa rauhassa, on utelias, kiinnostunut toisen ajatuksista, ihmettelee, keskittyy yhteen asiaan kerrallaan ja kunnolla, kuuntelee, miettii vastaustaan, ei jätä lauseita tai kontaktia kesken. Joka voi matkustaa junassa vain maisemaa katsellen, raportoimatta sitä kenellekään, olematta millään tavalla niin sanotusti tehokas. Olemalla olemassa mitä suurimmassa määrin. 
Teknologiaa liikaa arvostamalla olemme menettämässä kyvyn havainnoida sitä ainoaa todellisuutta, joka meillä oikeasti on tässä ja nyt. Todellisuutta, jota ihmeellisempää ei mikään tekniikka voi koskaan luoda: todelliset ihmiset, heidän ajatuksensa ja läsnäolonsa, kasvit ja eläimet."

Somen paras anti onkin se, mitä se voi tuoda oikeaan, elettävään arkeen. Vuorovaikutus ja sisältö sosiaalisissa verkkomedioissa voi yhdistää vanhoja tuttuja, opettaa uusia taitoja, saada lähtemään keikalle tai innostaa kokeilemaan uutta. Kaikki riippuu käyttäjästä.

Uusin some-kanavani Instagram voi parhaimmillaan tuoda inspiraatiota elämään, pahimmillaan luoda paineita näyttää muille, millaista elämää tahtoisi kovasti elää. Valokuvien ja kaiken visuaalisen rakastajana mä olen innoissani siitä, että mulla on nyt väylä postata kuvia useammin kuin facebookissa kehtaa, jakaa arjen pieniä juttuja, fiilistellä jo koettuja seikkailuja ja haaveilla uusista. Toivon, että ihmiset kokisi kuvani aidoiksi ja innostaviksi, ja innostuisi tekemään, kokeilemaan, lähtemään. Jos joku hyppää fillarin satulaan, lähtee vaellusretkelle tai varaa matkan Georgiaan mun jutuista ja kuvista vaikuttuneena, on koko homma sen arvoista.



Instagrammissa mut löydät nimellä @eerikaleino

Mutta lupaan. Uusi puhelin tai instagrammailu ei tarkoita, ettenkö tästä lähtien olisi yhtä läsnä. Ajattelusta vastaan yhä minä. Suuntaohjeita kysytään jatkossakin paikallisilta, ei puhelimen ruudulta. Jos pärjää 22 000 kilometrin matkan ilman navigointilaitetta, pärjää jatkossakin - ei unohdeta, jooko, kosketusta ihmisiin. Puhelimen saa kyllä ulos taskusta tiukan paikan tullen!

Ajatuksia?

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tältä tuntuu olla kotona


Olen pitkittänyt tämän postauksen kirjoittamista, koska tiesin sen saavan kaiken tuntumaan todemmalta. Olisi ihana elää vielä hetki kuvitelmassa, että matkaa on yhä jäljellä. Ettei oltaisi jo maalissa.

Neljä viikkoa sitten kolahtivat lentokoneen pyörät Pohjois-Queenslandin maankamaralle, ja jarrujen kuluttaessa kiitorataa toivotti pilotti meidät tervetulleiksi Australiaan. Maan lippulaivayhtiön lennolla oli ollut niin ylellinen ja hemmoteltu olo, että pelkästään penkistä ylös nouseminen tuntui kumman vaikealta: Koneessa oli tarjoiltu aistikkaita ruokailukokonaisuuksia ja australialaisia viinejä, joiden huumassa kai vielä olimme, kun oli aika astua ulos metsästämään matkatavarat käsiimme… Mutta siinä missä aiempien lentojen jälkeen pyöräboksit näyttivät lähennä jonkinlaisen nyrkkeilyottelun läpikäyneiltä isoine reikineen ja repeämineen, saapuivat tällä kertaa laatikot kahden Quantasin lennon jälkeen takaisin kuin koskemattomina. Oli aika hengähtää helpotuksesta - yhä viininpöpperössä - pyörät ehjinä, kaikki oli hyvin.

Talutin odottavainen kutina sisälläni fillarin uudelle mantereelle. Kävi trooppinen tuulahdus ja sydämessä läikähti. Täällä ollaan, kahdeksan vuoden jälkeen!

Ruskettuneiden reppureissaajien täyttämä Cairns itsessään sai aikaan lievän kulttuurishokin, ja vuosien takaa tuttu kaupunki herätti meissä molemmissa lähinnä äkkiä pois -reaktion. Muistoja kyllä alkoi vuolahtaa mieleen, mutta niihin liittyi aina vanha elämä ja kaverit, ei niinkään itse paikka. Kai aloin silloin konkreettisesti nähdä ja ymmärtää, kuinka paljon olen itse kahdeksassa vuodessa muuttunut. Miten paljon olen tässä välissä nähnyt. Pakko tunnustaa, että ihan aluksi tunsin pienen epäilyksen pistoksen: Sopeudunko enää tänne?

Onneksi seuraavana aamuna ylös vuorta poljettuamme muistin taas pian, kuinka ja miksi Pohjois-Queenslandia aikoinaan niin syvästi rakastin. Sademetsän ympäröidessä meidät, tunsin yhtäkkiä suurta kuuluvuutta. Onnea ja helpotusta. Kuinka ainutlaatuinen luonto ja sen paljous! Alkuperäinen suunnitelma polkea vanhaan kotikylääni muutamassa päivässä lensi äkkiä nurkkaan, kai me molemmat halusimme viivyttää saapumista. 


Päädyimme polkemaan pari viikkoa tapaamamme amerikkalaisen pyöräilijän kanssa. Yövyimme yhdessä upeassa avonaisessa talossa sademetsässä ja vaelsimme viidakossa jättimäisten hämähäkkien keskellä. Seikkailijan tittelini sain kyseenalaistaa, kun iljettävä iilimato löytyi jalasta kesken trekkiä ja ulisin tapahtuneesta vielä pitkään sen jälkeen.

Pyörremyrsky Debbien saavuttaessa Queenslandin rannikon, me poljimme outbackille. Kävi klassisesti: Muutaman päivän kurkkaus sisämaahan sai aikaan kamalan hingun nähdä enemmän, niin haasteellista kuin matkan teko mäkisellä tiellä olikin. Yhdellä tienpätkällä tuoksui ihana sitrusheinä, toisella pyöri 20 kärpäsen uskollinen pataljoona katkoamatta pään ympärillä. Tien vieressä kirmasi villihevosia ja wallabeja. 


Kokonaisen päivän aikana emme nähneet kuin kaksi autoa. Niistä toinen kuului elinvoimaiselle, ilopiirteiselle miehelle, joka kutsui meidät taloonsa - ainoaan näkemäämme koko päivänä - kahveille. Vesipullot jo melkein tyhjinä ja raajat lähes velttoina, vastasimme helpottuneina kutsuun - totta kai. Tyypillä virtaa riitti ja hän kyseli innokkaana matkastamme, jauhaessaan samalla kahvipapuja suloisessa pienessä puulaatikossa. Vartin kuluttua meillä kaikilla taisi mennä juomat väärään kurkkuun, kun kävi ilmi että tämä on 90 -vuotias. 

Mies kertoi elämästään ja kuinka hänet vietiin lapsena perheeltään, sillä hän on puoliksi Australian aboriginaali, puoliksi eurooppalaisverinen. 10 vuotiaana hän karkasi sijaisperheeltään ja vain 4 vuotta myöhemmin lähti maailmalle - toiseen maailmansotaan. Nyt 90 -vuotiaana hän yhä kesyttää villihevosia outbackilla - ja keittelee kahveja janoisille pyöräilijöille. Jälleen yksi syy rakastaa Australiaa: persoonat. Niitä täältä löytyy.


Näimme punamultaista korpea, sitten ylänköalueiden vehreitä laidunmaita ja lopulta tuulista rantaviivaa. Kirosimme olemattomia puhelinyhteyksiä ja vitsailimme jokaisen puron kohdalla siellä vaanivista krokotiileistä. Koimme sydäntä pakahduttavaa vieraanvaraisuutta. 

Kaikessa hiljaisuudessa, määränpää läheni kuin varkain.

Pyöräreissu tuli päätökseensä, kun viimein 5. huhtikuuta, auringon jo laskettua käännyimme vanhan kotini pihaan. Seurasi halauksia ja pikainen kuva pimeässä - sitten kiiruhdettiin sisätiloihin ennen kun hyttyset haukkaa hengiltä. Vanhan tutun ruokapöydän ääreen istahtaessa tuntui todella, kuin olisin taas 17 -vuotias. Sain saman sydämellisen vastaanoton, tuntien samanaikaisesti suunnatonta onnea ja epäuskoa. Tasan 21 kuukautta kestänyt matka yhdestä kodista toiseen oli päättynyt.

Nyt kahta viikkoa myöhemmin tunnetila on yhä epätodellinen. Tuntuu, kuin mieli tahallaan välttelisi aihetta. Olen päättänyt sulatella kaikkea hiljalleen - olen sen itselleni velkaa.


Kuluneet viikot ovat olleet täynnä paitsi nostalgiaa myös uusia oivalluksia, näenhän kaiken nyt niin eri silmin. Olen yhä toisinaan shokissa länsimaisen elon yltäkylläisyydestä, vaikka mukavuuksiin kieltämättä tottuu nopeasti. Siihen, että yleisissä vessoissa on aina vessapaperia tai että ruokakaupassa kaupan kassa pakkaa ostokset. Lisäksi olen näemmä juuri siirtynyt, 10 vuotta myöhässä, moderniin viestintälaitteistoon… Mulla on nimittäin elämäni ensimmäinen älypuhelin. Se vedettiin esiin aussiperheeni yöpöydän laatikosta kun vanha Nokiani henkäisi viimeisen hengenvetonsa. Harjoittelen täällä siis seniorimaisella hämmennyksellä uuden tekniikan käyttöä, päivitellen nyt myös Instagrammia. Jo on aikoihin eletty!

Mutta mitä nyt seuraavaksi?

Elämä ja seikkailut jatkuvat, uudella mantereella. Pyörän selässä ja muuten. Tässä seistään nyt niin tuntemattoman edessä, ettei auta muu kun vedellä rennosti ja avoimena eteenpäin. Tuskin mikään on varmaa, eniten se, että talvi tekee tuloaan, ja Pohjois-Queenslandin ilmat vain kaunistuvat. Tukikohtaa pidän tällä hetkellä milloin maaseudulla joen varrella, milloin rannalla. Ja hetken kuluttua ties missä.

Entä fillari? Hätkähdyn aina kun joku kysyy, että aionko nyt myydä pyöräni. Se tuskin enää Australiassa vastaa kaikesta liikkumisesta, muttei taatusti pääse pölyttymäänkään. Lähes 22 000 kilometriä mittarissa, meillä on pitkä yhteinen tie takana - ja toivottavasti vielä pidempi edessä. 

Niin, vastaukseni myynti-kysymykseen varmaan arvasittekin: En ikimaailmassa!