maanantai 24. huhtikuuta 2017

Elämää hetkessä, ajan hermoilla

Kuten jo kerroin, olen viimein luovuttanut yhden-naisen taisteluni ja suostunut vuosien vastustuksen jälkeen ottamaan älypuhelimen käyttöön. Kaikkeen tottuu, hiljalleen. 

Ymmärrän, että kun maailma muuttuu on uusien tuulien mukana muututtava. Ja seniorimaisesta suhtautumisestani älypuhelimiin huolimatta olen itseasiassa eräällä tapaa somen puolesta puhuja. Some tuo itselleni paljon hyvää: Se auttaa kaukomatkalaista pysymään yhteydessä ihmisiin ja kuulemaan ilmiöistä, ja sosiaalisen median yhteisöjen kautta voi tuntea yhteisöllisyyttä muihin samanhenkisiin tyyppeihin. Yrityksille some on markkinoinnin kingi. En suinkaan taistele sitä vastaan, mutta karsastan älypuhelimien mahdollistamaa somen läsnäoloa kaikessa ja kaikkialla. Nyt puhelimen saatuani, yhdestä asiasta olen varma: Se ihminen minusta ei ole tulossa!

Älypuhelin on kätevä nykyajan monityökalu, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja tekee ihmisistä välillä vähän tolloja. Ajattelu ulkoistetaan erilaisille appseille ja unohdetaan oikea kommunikointi, todelliset kanssakäymiset. Kaveriporukan illanvietoissakin pidetään puhelin aina mahdollisimman lähellä, usein kädessä ja yöllä nukahdetaan luuri kämmenen tiukassa syleilyssä. Instagrammin päivitys tuntuu välillä olevan tärkeämpää, kuin itse tilanne. Joku tässä kaikessa vain mättää. Some saa kuulua elämään, mutta elää pitää.

Hesarin mielipide-palstalla oli hetki sitten aivan omia ajatuksiani mukaileva, ytimekäs juttu aiheesta. Tämän paremmin en voisi asiaa itse muotoilla:

"On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta. Joka istuu kaikessa rauhassa, on utelias, kiinnostunut toisen ajatuksista, ihmettelee, keskittyy yhteen asiaan kerrallaan ja kunnolla, kuuntelee, miettii vastaustaan, ei jätä lauseita tai kontaktia kesken. Joka voi matkustaa junassa vain maisemaa katsellen, raportoimatta sitä kenellekään, olematta millään tavalla niin sanotusti tehokas. Olemalla olemassa mitä suurimmassa määrin. 
Teknologiaa liikaa arvostamalla olemme menettämässä kyvyn havainnoida sitä ainoaa todellisuutta, joka meillä oikeasti on tässä ja nyt. Todellisuutta, jota ihmeellisempää ei mikään tekniikka voi koskaan luoda: todelliset ihmiset, heidän ajatuksensa ja läsnäolonsa, kasvit ja eläimet."

Somen paras anti onkin se, mitä se voi tuoda oikeaan, elettävään arkeen. Vuorovaikutus ja sisältö sosiaalisissa verkkomedioissa voi yhdistää vanhoja tuttuja, opettaa uusia taitoja, saada lähtemään keikalle tai innostaa kokeilemaan uutta. Kaikki riippuu käyttäjästä.

Uusin some-kanavani Instagram voi parhaimmillaan tuoda inspiraatiota elämään, pahimmillaan luoda paineita näyttää muille, millaista elämää tahtoisi kovasti elää. Valokuvien ja kaiken visuaalisen rakastajana mä olen innoissani siitä, että mulla on nyt väylä postata kuvia useammin kuin facebookissa kehtaa, jakaa arjen pieniä juttuja, fiilistellä jo koettuja seikkailuja ja haaveilla uusista. Toivon, että ihmiset kokisi kuvani aidoiksi ja innostaviksi, ja innostuisi tekemään, kokeilemaan, lähtemään. Jos joku hyppää fillarin satulaan, lähtee vaellusretkelle tai varaa matkan Georgiaan mun jutuista ja kuvista vaikuttuneena, on koko homma sen arvoista.



Instagrammissa mut löydät nimellä @eerikaleino

Mutta lupaan. Uusi puhelin tai instagrammailu ei tarkoita, ettenkö tästä lähtien olisi yhtä läsnä. Ajattelusta vastaan yhä minä. Suuntaohjeita kysytään jatkossakin paikallisilta, ei puhelimen ruudulta. Jos pärjää 22 000 kilometrin matkan ilman navigointilaitetta, pärjää jatkossakin - ei unohdeta, jooko, kosketusta ihmisiin. Puhelimen saa kyllä ulos taskusta tiukan paikan tullen!

Ajatuksia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti